sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

Saksanpystykorvat: Keeshond vs wolfspitz

FCI on hiljattain uudistanut sivujensa ulkoasua mm. rotuluettelon osalta. Nyt siellä ei ole pelkästään rotumääritelmiä, vaan kustakin rodusta aukeaa myös linkki yksityisskohtaiselle sivulle, joilla on lueteltu mm. rotunimi kaikilla FCI:n neljällä virallisella kielellä, rodun kotimaa, rotumääritelmän virallinen alkuperäiskieli ja rodun täyden virallisen tunnustamisen ajankohta. Sen mukaan esimerkiksi saksanpystykorvan virallinen nimi on saksaksi deutscher Spitz, englanniksi German Spitz, ranskaksi Spitz allemand ja espanjaksi Spitz alemán. Alkuperäiskieleksi mainitaan saksa, nykyisen rotumääritelmän viimeisten muutosten päivämääräksi 17. tammikuuta 2013 ja FCI:n täyden hyväksynnän ajankohdaksi 1. tammikuuta 1957.
Tämä ei kuitenkaan ollut se asia, joka varsinaisesti kiinnitti huomioni - vaan se että muutaman muun rodun värimuunnoksiin kirjattujen muutosten ohella myös saksanpystykorvan muunnoksiin on samalla tehty lisäys. Tähän asti olemme eläneet siinä uskossa, että saksanpystykorvia on eri kokoluokkiin jaettuina virallisesti viisi: keeshond eli wolfspitz, grosspitz, mittelspitz, kleinspitz ja pomeranian eli kääpiöpystykorva.
Nyt kuitenkin FCI:n sivuille on ilmestynyt kuudes muunnos, tai oikeammin kookkain muunnos on jakautunut kahtia keeshondiin ja wolfspitziin. Keeshondin ja wolfspitzin yhtenevyydestä on sinänsä kiistelty jo pitkään, mutta tähän asti FCI on ollut sitä mieltä, ettei niiden välillä ole riittävästi eroa jotta niitä voisi erotella toisistaan. Näin ollen keeshondia on jo pitkään pidetty hollantilaisena wolfspitz-linjana, ei suinkaan omana muunnoksenaan.
Ensimmäisenä kävikin mielessä olisiko kyseessä vain sivujen päivitysten aikana tapahtunut virhe, joka korjattaisiin pian. Olihan listalla aiemmin lukenut keeshondin alla erikseen kyseiselle muunnokselle sallittu väritys, joka oli nimetty täysin itse muunnoksen mukaan eli wolfspitz/keeshond - tämä olisi voinut epähuomiossa tulla merkityksi päivitetyllä sivustolla muunnokseksi b, vaikka tarkoitus olisikin ollut vain mainita muunnoksen väritys kuten edellisessäkin versiossa. Huomioitavaa on kuitenkin, että myös pomeranianin kohdalta on nyt poistettu sen alle tähän saakka listattu määritys eli "kaikki värit", mikä viittaisi pikemminkin siihen että eri värilista vain oli sivuston päivityksen yhteydessä poistettu muunnoksilta, joilla ei ollut kuin yksi väriluokka.
Lisäksi uusi muunnos näyttäisi löytyvän myös sivuston ranskan- ja espanjankielisistä versioista, vaikkakin hieman omituisessa muodossa: ensiksi mainitun erillisiksi merkityt muunnokset Spitz loup ja Wolfspitz kuin myös jälkimmäisen Spitz lobo ja Wolfspitz tarkoittavat nimittäin kumpainenkin suoraan käännettyinä susipystykorvaa. Keeshond sen sijaan esiintyy kahtiajakautuneen muunnoksen nimenä ainoastaan englanninkielisessä versiossa. Kuin tässä ei olisi itsessään jo kylliksi ihmeteltävää, niin muista poiketen saksankielinen versio tuntee kaiken kukkuraksi edelleen vain viisi muunnosta.
Mitä itse rotumääritelmään tulee, sitä on muutettu viimeksi tammikuussa 2013, joten siellä ei ainakaan toistaiseksi ole minkäänlaista mainintaa "kuudennesta muunnoksesta". Koska aihe on kirvoittanut 1900-luvun loppupuolella mielipiteitä suuntaan jos toiseen, herää kuitenkin kysymys josko FCI nyt todella on tekemäisillään muutoksen saksanpystykorvien rotumääritelmään ja hyväksymäisillään keeshondin ja wolfspitzin kahdeksi erilliseksi muunnokseksi. 

Saksalainen vai alankomaalainen? 

Päästäksemme "ongelman" alkulähteille on jälleen, kuten niin monen muunkin toisistaan eriytyneen "rodun" kohdalla, sivuttava kansallisaatetta. Saksalaiset ovat aina pitäneet sudenharmaata eurooppalaista pihapystykorvaa ikivanhana saksalaisena rotuna, kun taas hollantilaiset tunnustavat paikallisen proomukoiran osaksi omaa kulttuuriperintöään aina kansallissankari Cornelis "Kees" de Gyselaerin ajoista asti. Kummatkaan eivät varsinaisesti kannata kahta erillistä muunnosta, vaan pikemminkin kiistelevät yhden ainoan muunnoksen alkuperämaasta ja virallisesta nimestä.
Siinä missä FCI ja monet sen jäsenmaat Suomi mukaanlukien laskevat keeshondin saksanpystykorva-nimisen rodun alamuunnokseksi, tunnetaan Alankomaissa koko kyseinen rotu eri kokoluokkineen keeshondina: wolfspitz nimellä wolfsgrauwe Keeshond ("sudenharmaa keeshond"), grosspitz nimellä groot Keeshond ("iso keeshond"), mittelspitz nimellä middenslag Keeshond ("keskikokoinen keeshond"), kleinspitz nimellä kleine Keeshond ("pieni keeshond") ja pomeranian nimellä dwergkeeshond ("kääpiökeeshond"). Lisäksi wolfsgrauwe Keeshond katsotaan siellä lähinnä ison muunnoksen sudenharmaaksi värivariaatioksi (wolfsgrauwe groot), kun taas grosspitz on samaisen muunnoksen musta, ruskea tai valkoinen (zwart-, bruin-, witgroot) variaatio.
Jotkin asiantuntijat, kuten arvostettu brittiläinen eläintieteilijä Desmond Morris, uskovat wolfspitzin syntyneen ensin Saksassa ja kulkeutuneen vasta hieman myöhemmin Alankomaihin, missä siitä kehittyi ajan myötä keeshond. Variaatioiden alkuperä ei käytännössä ole kuitenkaan täysin yksiselitteinen: keeshond eli useiden vuosisatojen ajan omalla alueellaan Brabantissa ja Limburgissa ja wolfspitz puolestaan levisi Pommerista eri puolille Saksaa, mikä on toki kiistatta kehittänyt linjoja hieman omiin, toisistaan poikkeaviin suuntiinsa. 
Myös alkuperäisten käyttötarkoitusten kerrotaan olleen näillä kahdella nykyisellä seura- ja harrastuskoiralla erilaiset: siinä missä wolfspitz kaitsi lampaita alkuperäisen saksalaisen paimenpystykorvan (Hütespitz) tapaan, toimi keeshond laivojen vahti- ja rottakoirana. Toisaalta on huomioitava että monien muiden lähteiden perusteella wolfspitziä todistetusti käytettiin myös pihavahtina, ympäristönä vain oli vesistöjen sijaan maaseutu.
Lisäksi saksalainen linja säilyi todennäköisesti geneettisesti puhtaampana ja alkuperäisempänä, sillä Alankomaissa rodun suosion laskettua tarvittiin paikallisen populaation pelastamiseen risteytyksiä. Jalostuksen eriytymisestä kertovat myös vielä nykyisinkin toisistaan poikkeavat ulkonäölliset piirteet: keeshond on kooltaan pienempi, neliömäisempi, ryhdikkäämpi ja pörheäkarvaisempi kuin hieman enemmän muita saksanpystykorvia muistuttava wolfspitz.

Buffon 1775: Le Grand Chien-Loup, suuri susikoira.* 

Viimevuosikymmenien tilanne

Vielä 1970-1990-luvuilla Alankomaiden ja Saksan ulkopuolellakin moni kansainvälinen kynologian asiantuntija, kuten tri Bruce Fogle ja Salvador Gómez-Toldrà, piti FCI:n kannasta huolimatta keeshondia ja wolfspitziä vähintäänkin kahtena eri muunnoksena, osa jopa kahtena rotuna. Heidän mukaansa myös Kennel Club, American Kennel Club ja Canadian Kennel Club olisivat tunnustaneet ne erillisiksi roduikseen, mutta ainakaan tällä hetkellä Iso-Britannia ja Kanada eivät ole hyväksyneet wolfspitziä tai saksanpystykorvaa ollenkaan, vaan ainoastaan keeshondin. Yhdysvalloissakin saksanpystykorva on rekisteröity vasta Foundation Stock Service:en, josta sillä on vielä matkaa täysin viralliseksi roduksi.
1980-1990-lukujen vaihteessa keeshondien rotuyhdistys jätti FCI:lle anomuksen wolfspitzin rekisteröimisestä omaksi rodukseen vedoten muunnosten välisiin eroavaisuuksiin, mutta tähän päivään mennessä sen ei tiedetä tuottaneen tulosta. Voisiko kyse FCI:n sivuille viimeviikkojen aikana ilmestyneessä päivityksessä siis olla tästä? Olisivatko he viimein päättäneet tarkastella asiaa uudesta näkökulmasta tai olisiko heille mahdollisesti toimitettu uusi anomus asiaa koskien? Se selvinnee seuraavien kuukausien aikana, ja sitä ennen voitaneen vain odotella FCI:n mahdollisia tiedotuksia tai muutoksia varsinaiseen rotumääritelmään.

Wolfspitz-narttu, joka muistuttaa muita saksanpystykorvia.**
Keeshond-uros Slovakiassa.***



Yhteenveto

Mitä tästä mahdollisesta muunnosjaosta siis pitäisi lopulta ajatella? On kiistaton tosiasia, että keeshond ja wolfspitz elivät erillisinä populaatioina satojen vuosien ajan ja eriytyivät toisistaan myös ulkonäölliseltä tyypiltään. Toisaalta wolfspitzistäkin eriytyi Saksassa lisää alueellisia ja osin syrjässä muusta populaatiosta esiintyneitä värimuunnoksia, kuten Mannheimissa ja Stuttgartissa tavattu harmaa variaatio - mikä ei kuitenkaan yksistään tee harmaasta wolfspitzistä enää nykyisin omaa erillistä muunnostaan. Pitäisikö siis pelkästään sen perusteella alkaa erotella keeshondia ja wolfspitziäkään toisistaan?
Sitäpaitsi, toisistaan muutaman vuosisadan ajan erillään eläneiden saksalaisen ja hollantilaisen populaation yhdistäminen keskenään  paransi molempien geenipoolia merkittävästi. Niillä on ollut nyt yksi ja sama populaatio jo vuosikymmenien ajan, mistä johtuen ne ovat sekoittuneet melko hyvin keskenään. Tyyppieroavaisuudetkaan eivät ole enää yhtä selkeitä kuin vielä 1980-1990-luvuilla niiden väitettiin olleen, mikä oli myös osasyy siihen miksi saksanpystykorvan rotumääritelmää muutettiin 1990-luvulla. Tilanne on siis täysin eri kuin jos keskusteltaisiin muunnosjaottelusta tilanteessa, jossa saksanpystykorva kaikkine muunnoksineen olisi vasta hyväksytty roduksi.
On olemassa jo muutenkin rotuja, joita on pilkottu kahtia yksinomaan maantieteellisin ja kansallisin perustein, vaikka aina erittelylle ei olisi muuta tarvetta. Suurin kysymys onkin mikä on jaottelun varsinainen peruste. Toivottavasti se ei ole pelkästään Alankomaiden rotujärjestön taholta lähtenyt toive "omasta" alankomaalaisesta rodusta, jonka FCI sitten olisi erillisen rodun sijaan muunnokseksi. Liian heppoisin perustein tehdyt rotujen ja muunnosten kahtiajaot vastaavat pidemmän päälle melkein sitä, että kaiken maailman biewer yorkshiret - joka on muuten Yhdysvalloissa hyväksytty jo AKC:n FSS-luetteloon - ja vastaavat tunnustettaisiin omiksi roduikseen.
Toinen tärkeä kysymys on saisiko muunnoksia kuitenkin edelleen risteyttää keskenään. Voisi helposti ajatella, että keeshondin nimeäminen "vain" erilliseksi muunnokseksi kokonaisen uuden rodun sijaan ei vaikuttaisi geenipooliin, vaan sitä voisi risteyttää jatkossakin yhtä vapaasti wolfspitzin kanssa. Näinhän ei kuitenkaan minkään muidenkaan spitz-muunnosten välillä ole: vaikka rotumääritelmään nähden liian suureksi kasvaneen kleinspitzin voikin vaihtaa virallisesti mittelspitziksi, ei niidenkään välisiä risteytyksiä sallita.
Geenipoolin säilyttäminen mahdollisimman laajana ja monimuotoisena ei ole muutenkaan kaikilla saksanpystykorvien muunnoksilla täysin onnistunut. Vaikka pomeranianeilla sallitaan kaikkien ja muillakin muunnoksilla tiettyjen värien väliset risteytykset, saksalaiset kasvattajat eivät yleensä halua "risteyttää" keskenään edes niitä värimuunnoksia joissa tämä on mahdollista. Herää väkisinkin välillä kysymys, kannattiko FCI:n alunperin edes jakaa tietyissä roduissa eri värimuunnokset omiin näyttelyluokkiinsa.
Saksanpystykorva on rotuna toki verrattain terve, mutta on virhe kuitenkaan tuudittautua siihen uskoon että geenipoolin jakamista voisi sen vuoksi jatkaa yhä vain pienempiin osiin. Merkintä mahdollisesta "uudesta" muunnoksesta FCI:n sivuilla onneksi kuitenkin osoittaa, että kenties näin jyrkkää jakoa ei tulisikaan: Muunnokset a eli keeshond ja b eli wolfspitz on merkitty yhteisellä "laatikolla" ainakin vastedes samaan näyttelyluokkaan kuuluviksi. Mikäli jako todella on tulossa, niin toivon mukaan niitä saisi siis jatkossakin myös risteyttää keskenään ilman erillisiä poikkeuslupia.
Mielestäni sinänsä keeshondin itsessään voisi kyllä virallistaa vaikka omaksi saksanpystykorvasta erilliseksi saksalais-alankomaalaiseksi rodukseen: paitsi että se eroaa tyypiltään melko paljon muista muunnoksista, ei rotuerottelu vaikuttaisi sen geenipooliin mitenkään sillä sitä ei saa tälläkään hetkellä risteyttää muiden spitz-muunnosten kanssa. Sen sijaan wolfspitzin ja keeshondin erottelu toisistaan saattaisi jakaa radikaalisti kahtia nykyisen muunnoksen geenipoolin, mitä ei mielestäni ole järkevää tehdä ainoastaan nykyisellään melko turhilta vaikuttavista syistä.
Täytyy näin pohdinnan lopuksi todeta, että FCI:n sivuilla on uuden sivupohjan käyttöönoton ja viimeaikaisten päivitysten myötä esiintynyt jonkin verran virheitä, mm. parson russellinterrierille lisätty merkitä "muunnoksista", jonka alla on kuitenkin pelkästään kohta a ja sen perässä tyhjää. Voi siis tosiaan olla, että koko keeshond-wolfspitz-jako on sittenkin pelkkä tahaton lipsahdus FCI:n taholta... Mutta oli asia kummin tahansa, ainakin se herätti mukavasti pohdintaa wolfspitz-keeshond-ikuisuuskysymyksestä.

Tsekkiläinen narttu: "keeshondin runko" ja "spitzin pää".****

Lähteet
FCI. (2014). Deutscher Spitz (97). Fédération Cynologique Internationale (FCI).
Fogle, B. tri. (1997). Suuri koirarotukirja, 4. painos: 146. Helsinki: WSOY. 
Gómez-Toldrà, S. (1991). Suuri koirakirja, Osa II: 287, 297. Helsinki: Tammi.
Mäkinen, A. & Mäkinen, P. (2. huhtikuuta 2009). Grossspitz. Kennel Lumikettu.
Morris, D. (2008). Dogs - The Ultimate Dictionary of over 1,000 Dog Breeds, 2. painos: 639. North Pomfret, Vermont: Trafalgar Square Publishing. ISBN 978-1570764103.
Varieteiten. Nederlandse Keeshonden Club.
(1. syyskuuta 2007). Keeshond: Jalostuksen tavoiteohjelma 2007-2011. Suomen Keeshond ry.
Saksanpystykorvien oikeat värit. Suomen Kääpiökoirayhdistys ry.

Linkkejä
FCI Breeds with Varieties and CACIB Award
Suomen Keeshond ry
Suomen Saksanpystykorvaharrastajat ry

* Georges-Louis Leclerc Buffonin ja Jacques de Sèven piirros, jonka tekijänoikeus on rauennut ja joka on täten vapaasti kopioitavissa.
** Jürg Vollmerin ottama Flickr-kuva, joka on kopioitavissa lisenssillä Attribution-Non Commercial-Share Alike 2.0 Generic
*** Nimimerkin Crevko ottama Wikipedia-kuva, joka on kopioitavissa lisenssillä Attribution-Share Alike 3.0 Unported
**** Nimimerkin Evlesa ottama Wikipedia-kuva, joka on vapaasti kopioitavissa

torstai 3. heinäkuuta 2014

Maailmanvoittaja 2014: Tämänvuoden maailman suurin koiranäyttely

Me suomalaiset olemme ulkomailla tunnettuja hyvin organisoiduista koiranäyttelyistämme, ja moni onkin odottanut innolla Helsingissä elokuun 8.-10. päivinä järjestettävää Maailman Voittaja 2014 -tapahtumaa. Suurimmat näyttelyt tähän mennessä, joissa allekirjoittanut itse on käynyt ovat olleet Euroopan Voittaja -näyttelyt vuosina 2006 ja 2008. Vuoden 1998 niin ikään Helsingissä järjestetyn Maailman Voittaja -tapahtuman aikaan en ollut vielä aktiivisesti mukana koiraharrastuksessa, joten tapahtuma meni ainakin omalta osaltani sivu suun. Tästä johtuen odotankin tulevaa elokuuta kuin kuuta nousevaa, ja kenties näyttelystä saisi jonkin verran hyvää materiaalia myös blogiin.
Suomen Kennelliiton sivuilta kuitenkin silmiin eräs asia, josta ei ole vielä ollut muun asiaan liittyvän uutisoinnin ohessa mainintaa. Kennelliitto uutisoi 2. heinäkuuta 2014 otsikolla "Maailman Voittaja -näyttelyä odotetaan maailmalla" seuraavanlaisesti:
"Eri rotuja on ilmoitettu jo yli 350."
Uutinen jätti kuitenkin kertomatta erään seikan: FCI:n virallinen lista kattaa tällä hetkellä 343 rotua, minkä lisäksi Suomessa näyttelyihin saa osallistua 17 FCI:n ulkopuolista rotua. Osallistumisoikeus olisi siis yhteensä 360 rodulla. Vaikka oletettaisiin, että kaikki Suomen Kennelliiton kansallisella tasolla tunnustamat rodut ovat osallistumassa - mitä tosin epäilen ainakin amerikaneskimokoiran, tenterfieldinterrierin ja sinisen pesukarhukoiran osalta - olisi eri FCI-rotujakin tulossa joka tapauksessa vähintään 333, jolloin vain 10 FCI-rotua puuttuisi.
Lisäksi olisi mielenkiintoista tietää, mitä lukua "yli 350" tarkkaan ottaen tarkoittaa - voidaan kai otaksua, että eri rotujen määrä on siis ainakin jonkin verran suurempi kuin 350. Ennen virallisten aikataulujen julkistamista sitä on kuitenkin mahdotonta tietää sen tarkemmin, ja tulee myös ottaa huomioon, että ilmoittautuminen ei ole vielä päättynyt, joten luku saattaa vielä kasvaa...
Jokatapauksessa tämä tarkoittaa jo tässä vaiheessa siis sitä, että tämänkertaiseen Maailman Voittaja -näyttelyyn on koiria tulossa lähes tulkoon kaikista kansainvälisesti hyväksytyistä roduista! Mahtaako olla peräti kaikkien aikojen ennätys? Nyt siis vain silmät tarkkana aikataulupäivityksen kanssa ja paikalle katsomaan sitä itseä kiinnostavaa rotua: toivon mukaan edustettuina on lukuisten eri rotujen lisäksi myös rotujen sisäisiä tyyppejä, linjoja ja kenneleitä laidasta laitaan.

Päivitys 

16.7.2014

Kennelliitto tiedottaa, että rotuja on ilmoitettu kaiken kaikkiaan peräti 360. Laskujen mukaan tämä siis todella tarkoittaisi todella sitä, että sekä kaikki viralliset FCI- että kaikki viralliset SKL-rodut ovat nähtävillä näyttelyissä.
Koska Maailmanvoittaja-näyttelyn sivuilla on julkaistu jo rotulista, voidaan vielä tarkistaa pitääkö tämä paikkaansa. Melko pian käy selväksi, että matikka ei todellakaan täsmää eikä vielä voida puhua "kaikki" rodut kattavasta näyttelystä. Listan perusteella SKL on laskenut eri muunnoksetkin omiksi roduikseen mm. sellaisillakin roduilla kuin hollannin-, belgian- ja saksanpaimenkoira, bernhardinkoira sekä ibizanpodenco, mikä selittää uutisoinnin "360 rodusta" - FCI:hän laskee eri karvamuunnokset omiksi roduikseen vain tietyissä roduissa, kuten italian- ja istrianajokoirilla, collieilla ja pyreneittenpaimenkoirilla.

Listalta puuttuvat seuraavat FCI-rodut tai -muunnokset:
  • australian töpöhäntäinen karjakoira
  • karpaattienkoira
  • mallorcanpaimenkoira: lyhytkarvainen, pitkäkarvainen
  • alentejonkoira
  • bukovinankoira
  • castrolaboreironkoira
  • estrelanvuoristokoira: lyhytkarvainen
  • taiwaninkoira
  • ariegenajokoira
  • artoisinajokoira
  • beagle harrier
  • billy
  • bosnianajokoira
  • englantilais-ranskalainen pienriistanajokoira
  • espanjanajokoira
  • gascognengriffoni
  • gascon-saintongeois: iso, pieni
  • haldeninajokoira
  • hamiltoninajokoira
  • harrieri
  • hygeninajokoira
  • isot englantilais-ranskalaiset ajokoirat (kolmivärinen, valko-musta, valko-oranssi)
  • iso gascognenajokoira
  • juranajokoira
  • kolmivärinen serbianajokoira
  • kreikanajokoira
  • lyhytkarvainen istrianajokoira
  • nivernengriffoni
  • pieni berninajokoira 
  • pienijuranajokoira
  • pieniluzerninajokoira
  • pienischwyzinajokoira
  • poitevin
  • posavinanajokoira
  • ranskanajokoirat (kolmivärinen, valko-musta, valko-oranssi)
  • saksanajokoira
  • schwyzinajokoira
  • serbianajokoira
  • steierinajokoira
  • tirolinajokoira
  • westfaleninajokoira
  • harjaskarvainen saksanseisoja
  • ranskanseisoja: gascognelaistyyppi
  • ranskanspanieli
  • saint-germaininseisoja

SKL:ssä hyväksytyistä FCI:n ulkopuolisista roduista näyttelyssä ei nähdä tenterfieldinterrieriä, amerikaneskimokoiraa, hälleforsinkoiraa, englantilais-venäläistä ajokoiraa, gotlanninajokoiraa eikä sinistä pesukarhukoiraa.
Tilastoharhasta huolimatta tulossa on kiistatta näyttely, jossa pääsee näkemään monessa rodussa enemmän eri koiria kuin yhdessäkään näyttelyssä Suomessa on vuosiin nähty. Esimerkiksi suomenlapinkoiria on ilmoittautunut 526 ja huomattavasti harvinaisempia lapinporokoiriakin peräti 234, mikä lienee rodun kaikkien aikojen ennätys. Tämä selittyy osittain sillä, että kotimaiset rodut pääsivät tällä kertaa mukaan täysin ilmaiseksi.
Lisäksi muutamalle Suomessa vielä rekisteröimättömälle rodulle kyseessä tulee olemaan kaikkien aikojen ensimmäinen näyttelyesiintyminen maassamme. Näihin lukeutuvat tanskanpystykorva, montenegronajokoira, puolanajokoira ja ariegenseisoja. Niistäkin roduista, joita meillä ei ole ollut näytteillä yli viiteen vuoteen mukana ovat mm. itävallanpinseri, dunkerinajokoira, itävallanajokoira, transilvanianajokoira ja ranskanseisoja (pienempi eli pyreneläistyyppinen muunnos). Näyttelyyn osallistuvia rotuja, joita maassamme ei vielä ole mutta joita on esiintynyt viimeaikoina muissakin kansainvälisissä näyttelyissämme ovat taas esimerkiksi japaninterrieri ja gonczy polski.

Osallistumislista tarkkoine lukumäärineen on nähtävissä kokonaisuudessaan seuraavasta linkistä:
Ilmoittautumiset roduittain

Karstinpaimenkoira, EV 2006, Helsinki. © Pystykorva.*

Transilvanianajokoira, EV 2008, Budapest. © Pystykorva.*

* Kuva on vapaasti kopioitavissa, koska olen lisännyt sen myös Wikipediaan.

sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Shar pei: 1994 rotumääritelmä ja 1999 rotumääritelmä

Shar pei on rotu, joka ei jätä ketään kylmäksi: toisissa se herättää suurta inhoa, toisiin se taas tekee eksoottisuudellaan lähtemättömän vaikutuksen. Moni muistaneekin vielä Garnierin kohua herättäneen ryppyvoidemainoksen äärimmäisen kurttuisine shar pein pentuineen. Vaikka kyseinen mainos poistettiin pian, on se edelleen tyyppiesimerkki siitä miten media osaltaan vaikuttaa käsityksiimme niinkin arkisista asioista kuin koiraroduista. Samankaltaisiin median luomiin mielikuviin moni myös perustaa stereotyyppisen käsityksensä shar peista - vaivautumatta sen kummemmin edes miettimään, miksi tv:ssä esiintyvät yksilöt ovat sellaisia kuin ovat ja mikä tämänkaltaiseen jalostukseen on alunperin johtanut.
Garnierin mainoksessa käytetty pentu on luku sinänsä, sillä se oli ominaisuuksiensa vuoksi rooliin valittu ääripään esimerkki, joka loi luonnollisesti tehokkaamman kontrastin mainoksen sileäihoisen naisen kanssa kuin rypyttömämpi yksilö. Lisäksi monella shar peilla on tyyppilinjasta riippumatta pentuna huomattavasti poimuttuneempi iho kuin aikuisena, jolloin poimut keskittyvät lähinnä niskaan ja hännäntyveen. Toki niitäkin yksilöitä löytyy, jotka muistuttavat vielä aikuisenakin kauttaaltaan Michelin-ukkoa, mutta ne eivät ole lainkaan niin yleisiä kuin usein kuvitellaan.

Tyypillinen pentu runsaine ihopoimuineen.*

Ikävä kyllä shar pein kohdalla kyse ei ole vain ihopoimuista ja niiden määrästä - jos olisi, niin jopa meat mouth -tyypin tilannetta voitaisiin ainakin eurooppalaisten yksilöiden suhteen pitää vielä melko hyvänä. Mutta tosiasiassa kyse on paljon suuremmasta kokonaisuudesta: liian massiivisesta rakenteesta, raskaasta päästä, epätavallisesta kuonon muodosta, selkälinjasta... Lyhyesti sanoen, koko moderni rotutyyppi on liioiteltuja ominaisuuksia pullollaan. Jos taas ei oteta huomioon pelkästään terveyteen ja/tai suorituskykyyn vaikuttavaa jalostusta vaan tarkastellaan asioita historiallisesta näkökulmasta, on kyse koko primitiivisen metsästyskoirarodun katoamisesta alkuperäisessä muodossaan.
Mutta mitä tuon rodun historian aikana on tapahtunut, ja missä on vika? Saadaksemme siihen vastauksen on paneuduttava tarkemmin alkuperäisen, vuonna 1994 julkaistun ja nykyisen vuonna 1999 käyttöön otetun rotumääritelmän keskinäisiin eroavaisuuksiin. Sen perusteella syyttävä sormi osoittaa ennen kaikkea Yhdysvaltoihin ja FCI:hin...

FCI rotumääritelmä 1994 vs. FCI rotumääritelmä 1999

Vuoden 1994 ja vuoden 1999 rotumääritelmä eroavat toisistaan ennen kaikkea seuraavissa kohdissa:

Vastuumaa
  • 1994: "Hong Kong"
  • 1999: "FCI"
Käyttäytyminen/Luonne
  • 1994: "aktiivinen ja ketterä"
  • 1999: ei vastaavanlaista mainintaa
Pää
  • 1994: ei mainintaa koosta, käytännössä ei kuitenkaan tulisi olla suuri suhteessa runkoon
  • 1999: "melko suuri suhteessa runkoon"
Kuono-osa
  • 1994: "silmien välistä leveä, mutta kapenee hieman kirsua kohti; kuonon tulee ylhäältä katsottuna olla joko pyöreähkön kattotiilen muotoinen tai leveäleukainen, sammakon suun muotoinen"; ei mainintaa täyteläisyydestä, käytännössä kuononselän ei tulisi olla sellainen; ei mainintaa kohoumasta, käytännössä sitä ei tulisi olla; suippoa kuonoa ei lasketa virheeksi
  • 1999: "virtahevon kuono; kuono tyvestä kirsuun asti leveä kaventumatta lainkaan; huulet ja kuononselkä hyvin täyteläiset; kohouma kuonon tyvessä sallittu; suippo kuono vakava virhe"
Korvat
  • 1994: "pienet
  • 1999: "hyvin pienet"
Selkä/Ylälinja
  • 1994: "erittäin vahva ja suora; erittäin vahva selkäluu"
  • 1999: "laskee hieman sään takana ja nousee hieman lanteen kohdalla"
Karva
  • 1994: "korkeintaan 2,5 cm pitkää", myös lyhyempi horse coat mahdollinen, joka onkin käytännössä toivotumpi
  • 1999: "1-2,5 cm pitkää", vain pidempi brush coat mahdollinen
Säkäkorkeus
  • 1994: "48,3-58,4 cm"
  • 1999: "44-51 cm"
Paino
  • 1994: "18-29,5 kg"
  • 1999: ei painorajoituksia

Traditional type -uros.**
Traditional type -narttu.***

Yhteenveto

FCI:n vuonna 1994 julkaisema shar pein rotumääritelmä perustui Hong Kong Kennel Club:n määritelmään, joka selkeästi painotti ketterän ja energisen metsästyskoiran ominaisuuksia. Vuoden 1999 uusi rotumääritelmä puolestaan laadittiin meat mouth -tyyppiä korostavan amerikkalaisen rotumääritelmän pohjalta, minkä vuoksi kiinalaiset traditional type -harrastajat usein viittaavatkin siihen nimellä American Shar-Pei Standard. Hong Kong Kennel Club:n mielipidettä asiaan ei edes kysytty, vaikka FCI onkin vakuuttanut painottavansa alkuperä- tai vastuumaan päätösvaltaa siihen, millainen kunkin rodun tulee olla. Tässä kohdin huomio kiinnittyy erityisesti siihen, että uudessa rotumääritelmässä FCI myös muutti vastuumaan muotoon FCI - ikään kuin varmistaakseen, että sai virallisesti päättää ihanteellisesta rotutyypistä ilman oikean vastuumaan suostumusta.
Tuskin kenellekään tulisi kuitenkaan ensimmäisenä mieleen kutsua nykyistä shar peitä ketteräksi ja energiseksi metsästyskoiraksi. Ongelma ei ole niinkään itse rodun nykyisessä asemassa seurakoirana, vaan siinä kuinka alkuperäinen käyttötarkoitus ilmenee sen olemuksessa ja rakenteessa. Onhan monesta perinteisestä metsästyskoirasta tullut kotimaansa ulkopuolella suosittu seura- tai harrastekoira: thai ridgeback, faaraokoira, cirneco dell'etna, lukuisat iberialaiset podencot... Mutta keskeisin ero näiden ja shar pein välillä on siinä, että kaikilla edellä mainituilla roduilla on onnistuttu säilyttämään perinteisen atleettinen rakenne ja alkuperäinen ulkomuoto, ja niiden luonne on säilynyt erittäin aktiivisena ja toiminnanhaluisena.
Ketteryys ja aktiivisuus itsessään yhdistettynä atleettiseen rakenteeseen mahdollisivat myös muinaisen shar pein metsästyskäytön - kun taas tyypillinen meat mouth, jolta nämä ominaisuudet puuttuvat, ei enää kykenisi vastaavaan tehtävään. Jo tämä yksistään kertoo, kuinka suuresti koko rotutyyppi on muuttunut: muinainen shar pei ei ollut kömpelö molossikoiran pienoismalli, vaan virtaviivainen alkukantainen metsästyskoira, monelta osin hyvin samankaltainen kuin taiwaninkoira tai kaakkoisaasialaiset ridgebackit. Se, että sitä on historiassa käytetty jonkin aikaa myös koiratappeluihin ja että niissä suosittiin raskaampia mastiffisekoituksia, ei myöskään tee siitä sen enempää mastiffia kuin vastaava on tehnyt akitastakaan. Ja aivan kuten japanilaiset akitakasvattajat tahollaan, myös hong kongilaiset shar pein kasvattajat halusivat vaalia rodussaan nimenomaan alkuperäistä metsästystyyppiä.
Vasta amerikkalaiset kasvattajat jalostivat shar peistä molossikoiran halutessaan korostaa sen "eksoottisuutta" ja "erikoisuutta", mikä antoi alkusysäyksen liioiteltujen piirteiden tavoitteluun. Joidenkin lähteiden mukaan meat mouth -tyypin jalostukseen olisi varhaisessa vaiheessa käytetty varta vasten myös napolinmastiffia, jotta poimuttuneisuus olisi lisääntynyt. Ei vaikuta lainkaan mahdottomalta teorialta, varsinkaan kun vertaa senaikaisen napolinmastiffin ja nykyisen shar pein päätä keskenään...

Meat mouth -uros.****
Meat mouth -narttu.*****

Huomio kiinnittyy rotumääritelmien vertailussa ketteryyden ja aktiivisuuden lisäksi ennen kaikkea muutoksiin sallitussa koossa. Entiselle säkäkorkeudelle ja painolle on kuitenkin alunperin ollut jokin syy: ne ovat olleet työhönsä kykenevän käyttökoiran mitat, koiran jolla on ollut riittävän terve ja sopusuhtainen, mutta kuitenkin sopivissa määrin voimakas rakenne suoriutuakseen siltä vaaditusta tehtävästä. Kun näitä mittoja muutetaan niin että paino saa vapaasti lisääntyä, mutta säkäkorkeus ei pelkästään pysy entisellään vaan jopa madaltuu huomattavasti, alkaa koiran fyysinen toimintakyky kärsiä. Tästä johtuen entistä raskaammat ja kömpelömmät yksilöt ovat väistämättä lisääntyneet näyttelykehissä.
Seuraavaksi silmään pistävin ero vanhan ja uuden rotumääritelmän välillä on kuono monine poikkeavine kohtineen. Nykyinen virtahevon kuono syntyikin alunperin niin ikään amerikkalaisten pyrkimyksestä jalostaa rodun erikoisia piirteitä eteenpäin yhä vain liioitellumpaan suuntaan. Massiivisen rakenteen ja suuren pään ohella myös tämä tylppä, tasapaksu kuono on osaltaan lisännyt modernin tyypin mastiffimaista yleisvaikutelmaa.
Jotain positiivistakin toki myös uudesta rotumääritelmästä löytyy: on se sentään termeiltään aiempaa selkeämpi. Tähän kiinnitti huomiota jo vuonna 1999 all rounder -tuomari Rainer Vuorinen kirjassaan Koiranäyttelykirja (Gummerus, 1999). Tuolloin rotumääritelmää oltiin vasta paraikaa muuttamassa, joten hänellä ei ollut edes uutta määriteltävää vertailtavanaan vaan hän puhui vain alkuperäisestä versiosta. "Pyöreähkön kattotiilen muotoisen" tai "sammakon suun muotoisen" kuonon lisäksi hän mainitsi myös kohdat "kiinalaisen pallokurpitsan" (wo lo tau) muotoisesta päästä ja otsan ihopoimujen muodostamasta "kiinalaista pitkän iän symbolia" muistuttavasta kuviosta. Voi olla, että ainakin kuonoa koskevat muutokset johtuvat siis osittain myös väärinkäsityksestä sen suhteen, mitä "kattotiilellä" on haluttu ilmaista.
Mutta vaikeaselkoisista termeistä huolimatta, kaiken kaikkiaan FCI:n "takin käännölle" shar pein rotumääritelmän ja samalla myös rodun vastuumaan suhteen on vaikea löytää kunnon perusteita. Eikä ole pelkästään kyse siitä, kuinka paljon hallaa amerikkalaisen ihanteen suosiminen on tehnyt alkuperäistyypille, vaan se on myös varoittava esimerkki siitä miten suoraviivaisesti FCI voi halutessaan rotujen jalostukseen vaikuttaa: jos se pystyi ajamaan läpi näin suuren muutoksen shar pein määritelmässä, voi se jatkossakin muuttaa myös muiden rotujen määritelmää ilman alkuperämaiden suostumusta. Hieman vastaavalla tavalla toimittiin jo myös kanariandoggin tapauksessa, jonka rotumääritelmästä FCI mm. poisti painon ylärajan samaan tapaan kuin shar pein määritelmästä. 
Ja kuten shar pein esimerkki todistaa, sellaisessa tilanteessa alkuperämaa ei mahda asialle juuri mitään: traditional type -harrastajat yrittävät edelleen levittää tietoutta alkuperäistyypin olemassa olosta ja FCI:n tekemistä muutoksista rotumääritelmään, mutta se ei ole toistaiseksi saanut FCI:tä palaamaan entiseen määritelmään ja tuskin tulee saamaan jatkossakaan. Tällä välin FCI:n alaisen kennelliiton järjestämässä näyttelyssä tuomari - nykyisen FCI-määritelmän lukeneena ja ikänsä meat mouth -tyyppisiä yksilöitä nähneenä - vilkaisee vastikään Kreikkaan tuotua traditional type -koiraa kummissaan ja antaa sille suoraan hylätyn. Ja se on vain yksi lukuisista takapakeista uhanalaisen alkuperäistyypin, kenties maailman vanhinta rotua edustavan sellaisen, selviytymiskamppailussa...

Lähteet
(25. joulukuuta 2007). Breed Standards. Traditional Shar-Pei Hong Kong.
Der meatmouth Shar-Pei. Shar-Pei Sachsen.
Vuorinen, R. (1999). Koiranäyttelykirja: 143-144. Jyväskylä: Gummerus.

Linkkejä

* Nimimerkin GingerPeis ottama Wikipedia-kuva, joka on vapaasti kopioitavissa
**  Nimimerkin K9 ottama Wikipedia-kuva, joka on kopioitavissa lisenssillä Attribution-Share Alike 3.0 Unported
*** Nimimerkin Inuyasya ottama Wikipedia-kuva, joka on vapaasti kopioitavissa
**** Nimimerkin canis-candie ottama Wikipedia-kuva, joka on kopioitavissa lisenssillä Attribution-Share Alike 2.5 Generic
***** Nimimerkin Tomasina ottama Wikipedia-kuva, joka on kopioitavissa lisenssillä Attribution-Share Alike 3.0 Unported

maanantai 5. toukokuuta 2014

FCI:n kansainvälinen jalostussuunnitelma

Sain FCI:ltä luvan lainata sanasta sanaan osia heidän kansainvälisestä jalostussuunnitelmastaan. Seuraavan kappaleen kursivoidut kohdat ovat täten suoria käännöksiä alkuperäisestä tekstistä, mistä johtuu myös erillinen copyright-merkintä. FCI:n toimihenkilö pyysi vielä mainitsemaan, että kyseessä on toimintasuunnitelma, ei virallinen säännös, ja että käytännössä kunkin maan oma kansallinen rotujärjestö (Suomen mittakaavassa siis SKL) päättää, vaativatko jäsenkasvattajiaan noudattamaan sitä.
 

Kansainvälinen jalostussuunnitelma

FCI:n Jalostuskomissio hyväksyi nykyisen kansainvälisen jalostussuunnitelman Napolissa 23. toukokuuta 2009. Sen johdanto-osiossa käsitellään terveen jalostuksen perusteita: tavoitteena on sekä fysiikaltaan toimintakykyinen, mahdollisimman pitkäikäinen että rotutyypillisen luonteen ja rakenteen omaava koira. Tässä kohtaa painotetaan erityisesti kasvattajien keskinäistä yhteistyötä ja rehellisyyttä sekä kykyä kiinnittää huomiota paitsi sopivaan yhdistelmään, myös yksittäisen jalostuskoiran ominaisuuksiin. Heiltä toivotaan myös aiempaa tiiviimpää yhteistyötä tutkijoiden kanssa, jotta he voisivat kartoittaa rodulle tyypilliset perinnölliset sairaudet ja välttää niiden kantajien välisiä keskinäisiä yhdistelmiä. FCI:n alaisia järjestöjä suositellaan järjestämään jäsenkasvattajilleen mieluiten vuosittaisia koulutustilaisuuksia.

Ohessa poimintoja jalostussuunnitelmasta:
1. [...] Kasvattajien tulisi pitää rotumääritelmää ohjeena rodulla tavoiteltaviin erityispiirteisiin; kaikenlaisia liioiteltuja piirteitä tulisi välttää.
2. Vain fysiikaltaan toimintakykyisiä ja kliinisesti terveitä koiria, joilla on rotutyypillinen rakenne, tulee käyttää jalostukseen; pitäisi esimerkiksi käyttää vain koiria, jotka eivät kärsi mistään vakavasta sairaudesta tai rakenteellisesta toimintakyvyttömyydestä.
  • 2.2. Yhdistelmiä, jotka saatavissa olevan tiedon perusteella lisäävät vakavien sairauksien, rakenteellisen toimintakyvyttömyyden tai epämuodostumisen riskiä jälkeläisillä, tulee välttää.
  • 2.3. Vain koiria, joilla on tasapainoinen, rotutyypillinen luonne, tulee käyttää jalostukseen. Tämä tarkoittaa ainoastaan sellaisten koirien käyttämistä, jotka eivät osoita merkkejä äärimmäisen pelkotilan tai aggressiivisen käytöksen kaltaisista luonnehäiriöistä tilanteissa, joissa niitä ei ole tahallisesti provosoitu tai joita voidaan pitää koiralle arkisina tilanteina.
3. Jotta rodun geneettinen monimuotoisuus säilyisi, mieluiten suurenisi, tulee matador-jalostusta ja voimakasta sisäsiitosta välttää. Kahden sisaruksen tai vanhemman ja jälkeläisen välistä yhdistelmää ei pitäisi koskaan toteuttaa. Yleisenä suosituksena voidaan pitää, että yhdenkään koiran jälkeläisten määrän ei tulisi kattaa yli 5 %:a rodussa viimeisten viiden vuoden aikana rekisteröityjen pentujen kokonaislukumäärästä. Rodun populaatiokoko tulee ottaa huomioon paitsi kansallisella, myös kansainvälisellä tasolla, erityisesti harvalukuisten rotujen kohdalla.
5. Perinnöllisten sairauksien DNA-testituloksia tulisi käyttää ennen kaikkea sairaiden koirien jalostuskäytön välttämiseen, ei niinkään sairauden kitkemiseen. Koiria, jotka ovat osoittautuneet resessiivisesti periytyvän sairauden kantajiksi (joilla on sairauden suhteen kaksi eriperintäistä eli heterotsygoottia alleelia) tulee yhdistää ainoastaan koiriin, jotka todistetusti eivät kanna saman sairauden alleelia.
6. Jokaisen koiran tulisi kyetä luonnolliseen astutukseen. Keinosiemennystä ei pitäisi käyttää ratkaisuna koiran rakenteellisiin vikoihin. Narttua ei tulisi käyttää enää uudelleen jalostukseen, jos se joko rakenteellisen tai perinnöllisen ongelman takia on kykenemätön luonnolliseen synnytykseen tai jos se on kykenemätön huolehtimaan vastasyntyneistä pennuistaan joko luonnehäiriön tai perinnöllisen agalaktian (maidon erittämättömyyden) takia.
8. Jalostuksentavoiteohjelma ei pääsääntöisesti saisi sulkea pois yli 50 %:a populaatiosta; jalostuspopulaatio tulee valita kokonaiskannan paremmasta puolikkaasta.
 
Alkuperäinen englanninkielinen dokumentti löytyy kokonaisuudessaan täältä:
 

Käytännön toteutus

Suunnitelma kuulostaa paperilla erittäin lupaavalta, mutta on hyvä miettiä onko sillä sellaisenaan ilman noudatusvelvollisuutta mitään vaikutusta. Vaikka ajatus olisi kuinka kaunis, pelkällä terveyttä puoltavalla sanahelinällä ilman virallisia säädöksiä ja toimenpiteitä ei saavuteta mitään. Riittää, kun katsoo nykyisiä vähänkin suositumpia rotuja: onko suunnitelma vaikuttanut niiden JTO:hin saati käytännön jalostukseen millään lailla?
Englanninbulldoggi ja napolinmastiffi ovat hyviä esimerkkejä roduista, joilla kohdassa 1 mainitut liioitellut piirteet koskevat käytännössä koko populaatiota. Ensiksi mainittuun pätee myös kohdan 2 epäterve rakenne eikä sitä siis täten edes FCI:n omien virallisten suositusten mukaan tulisi jalostaa nykyisessä muodossaan enää lainkaan. Kohdan 6 penikoimisongelmat ovat vastaavasti yleisiä mm. ranskanbulldoggilla, ja aivan liian moni sinänsä ulospäin terverakenteinenkin rotu kärsii kohdan 3 matador-jalostuksesta ja osa valitettavasti myös voimakkaasta sisäsiitoksesta.
FCI:n edustaman kansainvälisen tason terveyskysymyksiin vaikuttaa paljon jo se, miten avoimesti aiheesta missäkin maassa puhutaan. Aasiassa on yleistä, ettei jalostuskoiria välttämättä kuvata eikä testata rodulle tyypillisten sairauksien osalta, ja ainoa jalostusvalintoihin vaikuttava tekijä saattaa siellä olla näyttelymenestys. Siellä myös narttuja käytetään jalostukseen nuorempina kuin länsimaissa. Edes monessa Euroopan maassa ei olla terveyden suhteen kuitenkaan yhtä avoimia kuin mitä valtaosa kunkin rodun asiantuntevista kasvattajista Suomessa on, ja jopa voimakasta sukusiitosta saatetaan pitää vielä nykyisinkin hyväksyttävänä.
Yhtenä esimerkkinä mainitsin jo aiemmassa päivityksessäni Espanjassa teetetyt emä-poika-yhdistelmät andalusianrottaterrierillä. Rodun geenipooli on toki verrattain pieni, mutta kyseessä ei kuitenkaan ole niin uhanalainen rotu, etteikö olisi muitakin vaihtoehtoja kuin se kaikkein läheisin sukulaisparitus. Syynä lieneekin todennäköisemmin tarkoituksella haettu linjaus emään - samalla toiveena tältä perittyjen ominaisuuksien korostuminen - kuin "pakon edessä" tehty valinta. On myös mielenkiintoista huomata, että vaikka rodun geenipoolia aikanaan vahvistettiin risteytyksillä englanninkääpiöterrierin kanssa, ei se vaihtoehto ole saanut jalansijaa enää nykyisen, melko harvalukuisen populaation jalostuksessa.
Ja vaikka ei edes puhuttaisi asioista kansainvälisellä tasolla ja tuontikoirien vaikutuksen kannalta, vaan mietittäisiin ainoastaan puhtaasti kotimaista jalostusta, on rotuja joiden kohdalla ollaan täälläkin auttamatta umpikujassa. Suomessa kasvatetut englannin- tai ranskanbulldoggit eivät ole saaneet muunmaalaisia vastineitaan pidempää kuonoa, eikä tavallista terveempi ja liioittelemattomampi traditional shar pei ole saavuttanut sen suurempaa kannatusta muutaman tänne vuosia sitten tuodun yksilön jälkeen. Niin kauan kuin FCI noudattaa tietynlaisia rotumääritelmiä, lukevat myös suomalaiset tuomarit nämä samat rotumääritelmät arvostelujensa virallisina malleina - ainoastaan niiden tulkinta saattaa hieman poiketa. Ja valitettavasti näyttelymenestyksellä on liian suuri painoarvo monen rodun kasvatukseen Suomessakin eikä myöskään siitä usein seuraava matador-ilmiö ole täälläkään tuntematon.
Onneksi kuitenkin yhä useampi koiraharrastaja on nykyisin kiinnostunut muustakin kuin näyttelymeriiteistä ja on myös valmis ottamaan selkoa rodun todellisesta tilanteesta ennen lopullista päätöstä. Lisäksi Sveitsissä eläinsuojelulaki jo kieltää englanninbulldoggin kasvatuksen epäeettisenä, mikä olikin alkuperäinen syy nykyisen continental bulldog -rodun jalostamiseeen - ehkä ajan myötä riittävän aktiivisella protestoinnilla vastaavia muutoksia saataisiin aikaan myös muualla. Ja toivon mukaan lopulta päästäisiin myös käytännössä lähelle sitä, minkä nykyinen FCI:n jalostussuunnitelma teoriassa ihanteeksi nimeää. Siihen taitaa kuitenkin olla vielä tuskaisen pitkä matka... Puhumattakaan siitä, kuinka moni rotu ehtii ennen sitä jo tulla auttamatta tiensä päähän.
 
Lähde
FCI. (helmikuu 2010). FCI International Breeding Strategies. Federation Cynologique Internationale (FCI) General Committee, Madrid.

torstai 24. huhtikuuta 2014

Uusi SKL-rotumääritelmä: Andalusianrottakoira

Suomen Kennelliitto julkaisi helmikuussa 2014 vuoden 2013 tammikuussa hyväksymänsä ratonero bodeguero andaluzin rotumääritelmän ja samalla vaihtoi nimen virallisesti andalusianrottakoiraksi. Välillä sitä tosiaan tuleekin ihmetelleeksi, miksi moni muu vaikea rotunimi kuten ceskoslovenský vlcak tai polski owczarek nizinny jätetään alkuperäiskielisiksi, vaikka kyseisiä rotuja jo jonkin verran Suomessa kasvatetaankin. Mutta ainakin tämän uuden terrierirodun kohdalla on päädytty parempaan ratkaisuun helpommin muistettavalla ja suomalaisten suuhun sopivammalla nimellä. 

Rotumääritelmä

Rotumääritelmän mukaan andalusianrottakoira kuuluu FCI-ryhmään 3 eli terrierit ja alaryhmään 1 eli suuret ja keskikokoiset terrierit. Sen käyttötarkoitus on toimia paitsi tallien ja kellarien rottakoirana, myös jänis- ja kaniinikoirana. Sen alkuperä on paikallisten satamatyöläisten ja merimiesten rottakoirissa sekä englantilaisten kaivoslaisten ja viinitilojen työntekijöiden pienissä terriereissä. Näiden koirien väliset risteytykset tapahtuivat pääasiassa 1800-luvun alussa, mutta 1900-luvun alussa silloiseen populaatioon käytettiin vielä jonkin verran englanninkääpiöterrieriä vahvistamaan jo olemassa olevaa rotutyyppiä.
Andalusianrottakoiran tulee olla keskikokoinen, kevyt mutta lihaksikas, kolmivärinen koira. Mittasuhteet ovat neliömäiset, joskin nartut ovat hieman uroksia pidempirunkoisia. Tiheä ja lyhyt karvapeite on puhtaanvalkoinen ja siinä on mustat laikut (mieluiten pään alueella) sekä pienemmän punaruskeat merkit silmien yllä ja pään alueella. Punaruskeat merkit hyväksytään myös raajoissa, hännässä ja peräaukon ympärillä mikäli kyseisillä alueilla esiintyy samalla myös mustat merkit. Uroksen sallittu säkäkorkeus on 37-43 cm ja nartun 35-41 cm, ja molempien tulee painaa noin 7-8 kg. Rotu on tavallisesti eloisa, valpas, rohkea, herkästi reagoiva ja ilmeikäs. Kotikoirana se on kuitenkin myös ystävällinen, miellyttäväluonteinen, sopeutuvainen ja uskollinen. Työskennellessään se on huomattavan ketterä, nopea ja vahva, ja sen tulee myös kyetä kääntymään nopeasti ja hyppäämään vaivattomasti.

Rotumääritelmä on kokonaisuudessaan luettavissa täältä:

Suomessa häntää ei saa typistää, mutta Espanjassa se on rodulle yleistä.*
"Täysin pystyt korvat" luetaan rodulla hylkääväksi virheeksi.*

Tilanne Suomessa 

Andalusianrottakoira ei kuitenkaan tuoreesta virallistamisestaan huolimatta ole aivan uusi rotu Suomessa: ensimmäinen paperillinen koira, narttu nimeltä Nieves, tuotiin tänne Malagasta jo joulukuussa 2004, noin 8 vuotta ennen rodun virallistamista kansallisella tasolla. Seuraava virallisesti Espanjan Kennelliittoon rekisteröity yksilö, Pico-niminen uros, vastaavasti saapui maahamme Madridista loppuvuonna 2006. Vuonna 2009 tuotiin narttu Niña de Vientonegro ja vuonna 2011 urokset Pico de Vientonegro sekä Fuego de Vientonegro. Niñalle ja Picolle teetettiin lokakuussa 2012 Suomen ensimmäinen rekisteröity pentue, johon syntyi yksi uros ja yksi narttu. Lisäksi maahamme on tuotu jo useiden vuosien ajan melko monta andalusianrottaterrieriä muistuttavaa paperitonta rescue-koiraa, joista osa lienee sekarotuisia mutta osa saattaa olla täysin puhdasrotuisia, rekisteröimättömiä rodunedustajia.
Rotu on ehtinyt lyhytaikaisesta virallisesta statuksestaan ja rekisteröityjen yksilöiden harvalukuisuudesta huolimatta jo menestyä agilityssä: Niña de Vientonegro saavutti Suomen agilityvalion arvon vuoden 2013 lopulla. Muita yksilöitä ei ole testattu virallisissa agilitykilpailuissa, mutta rotutyypillisen virtaviivaisen ja korkearaajaisen rakenteen huomioon ottaen laji sopii andalusianrottakoiralle ainakin harrastustasolla, mikäli kilpailutasolla ei enää tulevaisuudessa sen kummempaa menestystä tulisikaan.

Andalusianrottakoiranarttu. © Pystykorva.**

Uusien, terverakenteisten rotujen saapuminen Suomeen on sinänsä hyvä asia, sillä se tarjoaa enemmän vaihtoehtoja monien sisäsiittoiseksi jalostettujen ja vakavista geneettisistä sairauksista kärsivien rotujen joukossa. Mutta andalusianrottakoiran kohdalla huolestuttavaa on se, että suomalainen populaatio ja sen myötä myös jalostuskoirien määrä on toistaiseksi erittäin pieni. Lisäksi on huomioitava, että ensimmäisen suomalaisen pentueen sukusiitosprosentti oli kolmen sukupolven perusteella peräti 12,50 ja koska kolmannesta sukupolvesta emän emän vanhemmat ovat täysin tuntemattomia, ei voida tietää onko prosentti todellisuudessa kyseisten koirien kautta vieläkin korkeampi. Fuego de Vientonegrolla, jota ei toistaiseksi ole käytetty jalostukseen, on puolestaan itsellään erittäin korkea sukusiitosprosentti: peräti 25, mikä johtuu emä-poika-yhdistelmästä.
Uusia jalostusyksilöitä siis tarvitaan, jotta saataisiin riittävästi uutta verta ja jotta sukusiitosta voitaisiin jatkossa välttää. Mikäli Suomessa jo olevaa uutta sukupolvea aiotaan käyttää jalostukseen, toinen vaihtoehto nartun tapauksessa olisi käyttää mahdollisimman erisukuista ulkomaista urosta. Olisi sääli nähdä sinänsä miellyttävän, sopusuhtaisen ja terverakenteisen, tyypillistä terrieriä rauhallisemmasta ja ystävällisemmästä luonteestaan tunnetun rodun tuhoutuvan näyttelymenestyjiä suosivan matador-jalostuksen, linjasiitoksen ja samalla mahdollisesti lisääntyvien perinnöllisten sairauksien myötä.

Andalusianrottakoiranarttu. © Pystykorva.**

Andalusianrottakoiran tulevaisuus Suomessa on ylipäänsä vielä hyvin epävarma. Tsekinpaimenkoirasta huomaa jo nyt selvästi, että se tulee saamaan pysyvän jalansijan maassamme, ja samoin lienee käyvä populaatioltaan tasaisesti kasvavan venäjänbolonkan kanssa. Sen sijaan andalusianrottakoiralle saattaa käydä kuten muutamalle muulle rodulle aikoinaan: maahan tuodaan muutama yksilö ja teetetään mahdollisesti se yksi pentue, mutta sen jälkeen kasvatustoiminta ja uusien jalostuskoirien tuonti hiipuvat täysin. Koreanjindonkoira, itävallanpinseri ja ranskanspanieli ovat hyviä esimerkkejä tästä, minkä lisäksi myös mm. wetterhounin, tosan ja mallorcandoggin rekisteröinti ehti muutaman ensimmäisen tuonnin (ja osa muutaman pentueen) jälkeen loppua noin kymmeneksi vuodeksi.
Koska viimeisimmät tuonnit tässäkin rodussa saapuivat Suomeen jo kolme vuotta sitten ja kokonaispopulaatio on erittäin pieni, ilman uutta verta saattaa rodun harrastus- ja kasvatustoiminta loppua jo hyvinkin pian. Toivon mukaan uusia rekisteröityjä jalostuskoiria siis saataisiin maahan, jotta tämä varmasti monelle eloisaa ja terverakenteista harrastuskoiraa harkitsevalle potentiaalinen rotu pystyisi tulevaisuudessa vakiintumaan tänne pysyvästi ja ennen kaikkea nykyistä laajemman geenipoolin turvin.

Lähteet
SKL. (4.2.2014). Andalusianrottakoira (Ratonero Bodeguero Andaluz). Suomen Kennelliitto (SKL).
SKL. (2014). Andalusianrottakoira. KoiraNet-jalostustietojärjestelmä.
(2006). Nieves & Pico. Blogger.

Linkkejä

*  Nimimerkin Monimex ottama Wikipedia-kuva, joka on vapaasti kopioitavissa
** Kuva on vapaasti kopioitavissa, koska olen lisännyt sen myös Wikipediaan.

maanantai 31. maaliskuuta 2014

FCI-roturyhmien tausta

FCI:n rotujaottelu on varmasti tullut tutuksi suurimmalle osalle aktiivisista koiraihmisistä, ja ryhmittelyä näkee Suomen Kennelliiton ja FCI:n sivujen lisäksi usein myös esimerkiksi näyttelyluetteloissa. Mutta harva tietää, kuinka nykyinen jaottelu sai alkunsa ja mihin kukin ryhmä perustuu. Miksi esimerkiksi pinserit ovat ryhmässä 2, eivätkä esimerkiksi terriereiden alaryhmänä, vaikkapa rotta- ja tallikoirina? Tai miksi mäyräkoirat muodostavat, toisin kuin mikään muu rotu, kokonaan oman ryhmänsä?
FCI julkisti helmikuussa 2014 tiedotteen, joka valaisee hieman nykyisen luokittelun historiaa. Tämän siihen pohjautuvan yhteenvedon tarkoituksena on selventää, mistä perusteet tiettyjen rotujen tämänhetkiselle luokitukselle tai roturyhmien jaolle ovat peräisin. Kenties hieman yllättäen uusi ajatusmalli on pääpiirteissään omaksuttu Ranskasta paikallisilta asiantuntijoilta - eikä suinkaan FCI:n "kotimaasta" Belgiasta, vaikka Belgian Kennelliitto Société Royale Saint-Hubert onkin toiminut monella tapaa koko järjestön esikuvana ja alkuperäisenä mallina.
Seuraava informaatio perustuu tällä hetkellä valitettavasti ainoastaan Raymond Triquetin itsensä kirjoittamaan tekstiin ja on siksi hyvin yksipuolinen. Tästä johtuen koko kirjoitus on tiivistelmä nimenomaan hänen näkemyksistään ja ajatuksistaan, eikä sitä voida pitää täysin puolueettomana kannanottona. Erityisesti näkemyksiin muiden osapuolten vastustuksista ja päätöksistä tai niiden syistä kannattaa siksi suhtautua sangen kriittisesti. Varsinaisia muutoksia eri vaiheineen koskeva informaatio kuitenkin pitänee FCI:n kirjoitukselle antaman myönnytyksen perusteella melko hyvin paikkansa.

Lähtökohdat

Alunperin roturyhmiä oli peräti 11, kukin jaoteltu rotujen alkuperäisen käyttötarkoituksen perusteella, kunnes vuonna 1950 päädyttiin nykyiseen määrään. Haluaisin tässä kohtaa huomauttaa, että nykyiset 10 ryhmääkin on monen muun FCI:n ulkopuolisen kenneljärjestön luokitteluun verrattuna paljon: esimerkiksi American Kennel Club on jakanut rodut kahdeksaan ja Kennel Club vain seitsemään ryhmään.
Alunperin pystykorvat olivat jakautuneet käyttötarkoituksensa perusteella eri ryhmiin hieman vastaavalla tavalla kuin nykyisin mm. AKC:ssä ja KC:ssä. Ajavat koirat puolestaan oli jaettu kahteen eri ryhmään ja luokiteltu alaryhmiinsä sen perusteella, metsästivätkö ne suur- vai pienriistaa, eikä oman fyysisen kokonsa perusteella kuten nykyisin. Seura- ja kääpiökoiria tuolloin vastannut ryhmä taas ei ollut minkään sortin loogisessa järjestyksessä, toisin kuin mitä se on nykyisin tarkkaan määriteltyine alaryhmittelyineen.

Uudet luokitteluperusteet

Edellä mainittujen epäselvyyksien vuoksi FCI:n rotumääritelmäkomissio päätti muuttaa merkittävän ranskalaisen bordeauxindoggien kasvattajan Raymond Triquetin johdolla ryhmittelyä ja myös ryhmien alajaottelua siten, että ne noudattivat pikemminkin rotutyyppiä kuin käyttötarkoitusta. Hän käytti uuden kaavansa pohjana Alfortin eläinlääkärikoulun rotujalostuksen opettajan Raoul Baronin 1800-luvun lopulla ja armeijan entisen eläinlääkärin Pierre Mégninin vuonna 1897 keksimiä luokitteluja.
Mégninin mukaan rotujen fenotyyppiin perustuvia kategorioita oli vain neljä: lupoidinen eli susimainen, braccoidinen eli seisojamainen, molossi eli mastiffimainen ja graioidinen* eli kreikkalainen tyyppi. Lupoidisien koirien keskeisiin tunnuspiirteisiin kuuluivat vaakasuoran kartion muotoinen pää, kiilanmuotoinen kuono ja susimainen olemus. Eräitä esimerkkejä tästä olivat saksanpaimenkoira ja lapinporokoira, sillä vaikka ne ovatkin selvästi erotettavissa sudesta, niiltä löytyivät kyseisen tyypin keskeisimmät tunnuspiirteet. Braccoidisilla koirilla oli tavallisesti lieriön muotoinen pää, pitkät huulet, riippuvat korvat ja seisojamainen ulkonäkö. Molossien pää oli yleensä kuution muotoinen ja massiivinen, kuono lyhyt ja vahva, olemus muinaisia molossus-koiria muistuttava ja runko tukevarakenteinen. Triquet kuvaili niitä "pelottelukoiriksi", joiden ensisijainen tarkoitus oli karkoittaa tunkeilijat ulkonäöllään sen verran tehokkaasti, että varsinaista aggressiivista hyökkäystä ei edes tarvittaisi. Graioidisilla koirilla oli pidennetyn kartion muotoinen pää, kapea kallo, suippo kuono, muinaisten kreikkalaisten koirien ulkonäkö, hoikka runko, ylösvetäytynyt vatsalinja ja nopeat raajat. Tähän tyyppiin kuuluivat mm. vinttikoirat ja Välimeren pystykorvaiset jäniskoirat.
Baron puolestaan oli nimennyt kolme eri sivuprofiilityyppiä ja kolme runkotyyppiä. Sivuprofiilin perusteella rodut voitiin jakaa pystyyn, koveraan tai kuperaan luokkaan, kun taas rungon mittasuhteisiin perustuvat kategoriat olivat keskiverto, pitkänomainen ja tiivis. Lisäksi Baron huomioi kolmantena tekijänä rakenteen, joka perustui painon ja säkäkorkeuden väliseen mittasuhteeseen.
Näiden kahden luokittelun lisäksi Triquet otti huomioon silmien muodon ja sijainnin, korvien koon, muodon ja asennon, hännän asennon, karvapeitteen pituuden, laadun ja värityksen sekä useita muita tekijöitä. Hän ei myöskään sulkenut uudesta ryhmittelystä kokonaan pois aiempaa luokittelukriteeriä eli käyttötarkoitusta, mihin mm. lammas- ja karjakoirien, ajavien koirien, noutavien, ylösajavien koirien ja vesikoirien sekä seura- ja kääpiökoirien ryhmät edelleen perustuvat. Erona oli kuitenkin se, että uudistuksen myötä painotettiin enemmän käyttötarkoituksen merkitystä nimenomaan rakenteelle ja ulkonäölliselle rotutyypille.

Uudet ryhmät ja alaryhmät

Edellä mainittuihin ajatusmalleihin pohjautuen 1980-luvun lopulla useimmat roturyhmät kävivät läpi radikaaleja muutoksia. Pääryhmien määrän säilyttäminen 1950-luvulla vakiintuneissa kymmenessä oli FCI:n silloisen yleissihteerin Edmond Defraiteurin ajatus.
Pinsereistä ja snautsereista Triquet itse oli sitä mieltä, että ne olisivat tarvinneet kokonaan oman, muista erillisen ryhmänsä. Jotta ryhmien lukumäärä olisi säilynyt jo päätetyssä kymmenessä, oli hänen kuitenkin sijoitettava ne ryhmän 2 molossikoirien joukkoon omana alaryhmänään. Hänen ideansa jaotella ryhmä kahtia mastiffityyppisiin ja vuoristokoiriin kuitenkin puolestaan hyväksyttiin. Hän oli myös alunperin ajatellut loogisesti sisällyttää kaikki paimentavat rodut ryhmään 1 sveitsinkarjakoirat mukaan lukien, mutta FCI:n itävaltalainen puheenjohtaja ja all-rounder-tuomari Hans Müller kehoitti sijoittamaan ne ryhmään 2. Vuonna 2011 Müller kuitenkin kertoi katuvansa ideaansa, joskaan syytä tähän ei ole erikseen mainittu.
Triquet koki, että kääpiöterrierit olisi kuulunut jaotella omaksi alaryhmäkseen seura- ja kääpiökoirien ryhmään 9. Ranskan jalostuskomissio ja Triquetin saksalainen ystävä Uwe Fischer kuitenkin katsoivat paremmaksi sisällyttää kaikki terrierit samaan ryhmään huolimatta siitä, muistuttivatko ne fenotyypiltään enemmän ryhmän 9 kääpiökoiria.
Triquet oli alunperin sitä mieltä, että olisi loogisinta sijoittaa mäyräkoirat ryhmään 6 ajavien ja jäljestävien koirien joukkoon, ja hän yritti sopia asiasta Ranskan Kennelliiton (Société Centrale Canine) kanssa. Tässä kohtaa tulee huomioida, että vielä tuolloin SCC:llä oli erittäin paljon vaikutusvaltaa FCI:n päätöksiin. Paikallinen metsästäjä ja vaikutusvaltainen auktoriteetti tri Guillet kuitenkin vastusti ajatusta voimakkaasti, kuten hän oli myös alunperin vastustanut kaikkien ajavien koirien sijoittamista vain yhteen yksittäiseen ryhmään. Hänen lähetettyä Triquetille kirjeen, jossa totesi tämän olevan "älykäs ja sen vuoksi paljon tavallista vaarallisempi" tämä päätti viimein luopua ajatuksesta sisällyttää mäyräkoirat ryhmään 6.
Seuraavaksi Triquet suunnitteli niiden sijoittamista ryhmän 3 terriereiden joukkoon, mikä oli alunperin erään toisen FCI:n hallituksen jäsenen, Servierin ehdotus, jota tämä oli jo pohjustanut nimeämällä ryhmän 3 aluksi "luolakoiriksi". Ranskan Mäyräkoirayhdistyksen silloinen puheenjohtaja herra Depoux ei kuitenkaan hyväksynyt ajatusta, ja Saksassakin paikallisen rotuyhdistyksen puheenjohtajuus oli juuri vaihtunut ideaa kannattaneelta herra Gendrungilta sitä voimakkaasti vastustavalle herra Pepperille. Defraiteur oli jo ehtinyt ehdottaa Triquetille mäyräkoirien jättämistä kokonaan omaksi ryhmäkseen, mihin tämän olikin muita ryhmiä koskevan kiivaan vastustuksen vuoksi viimein myönnyttävä.
Ajatukseen pystykorvista omana yhtenäisenä ryhmänään Triquet käytti mallina brittiläisen Margaret Osbornen artikkelia "Reviewing the groups", joka oli ilmestynyt syyskuun 1982 Kennel Gazette -julkaisussa. Samaa oli kuitenkin jo ehdottanut myös FCI:n vaikuttajiin kuulunut herra Räber. Idea ei kohdannut vastustusta miltään merkittävältä taholta, minkä johdosta kaikki pystykorvat sijoitettiin ryhmään 5.
Alunperin rotumääritelmäkomissio lisäsi Triquetin ehdotuksesta ryhmään 10 alaryhmän pystykorvaisille vinttikoirille, mitä tukikin hyvin sekä Mégninin että Nantesin eläinlääkärikoulussa opettaneen tri Denisin luokittelumalli. Esteeksi kuitenkin muodostui se, että vinttikoirilla metsästäminen oli Euroopassa kielletty, joten kyseinen luokittelu vaikeutti myös kotimaissaan edelleen kaniini- ja jäniskoirina käytettyjen cirneco dell'etnan, faaraokoiran ja podencojen harrastajien elämää. Tästä johtuen vuonna 1989 Välimeren pystykorvaiset vinttikoirat siirretiin ryhmän 5 alaryhmään alkukantaiset rodut. Mm. Defraiteur piti siirtoa erittäin sopivana, sillä kyseisille roduille annetun englanninkielisen nimityksen Warren hound sana warren juonsi alunperin juurensa entisaikojen aristokraattien metsästysseuduista käytetystä termistä.
Kun Triquet ja rotumääritelmäkomission silloinen puheenjohtaja tri Paschoud ehdottivat, että ryhmään 6 perustettaisiin alaryhmä nimeltä ajavat koirat, esitti Guillet jälleen vastalauseensa. He kuitenkin perustelivat ideaansa mm. sillä, että jo vuonna 1260 Brunetto Latini ja 1300-luvun puolivälissä kuuluisa metsästäjä Henri de Ferrieres olivat maininneet ne erillisenä rotutyyppinään. Tässä asiassa Guillet antoikin lopulta periksi, ja alkoi sen jälkeen jopa puolustaa ehdotusta innokkaasti.  
Vuonna 1987 Jerusalemissa pidetyssä yleiskokouksessa uusi luokittelu alaryhmineen viimein virallistettiin. Vielä tuolloin 13 osanottajaa äänesti sitä vastaan, mutta 17 puoltavalla äänellä tulos oli kuitenkin selvä. Saman vuoden lopulla Triquet,  Paschoud, Defraiteur ja Müller kokoontuivat vielä kaksi kertaa hioakseen ryhmittelyssä vielä esiintyneitä epäkohtia. 

Myöhäisemmät muutokset

Triquet oli alusta asti pistänyt merkille, että kaksi rotua erottuivat joukosta erittäin vaikeina elleivät jopa mahdottomina luokitella mihinkään tiettyyn ryhmään. Dalmatiankoiran hän määritteli ulkoiselta rotutyypiltään seisojaksi, jota ei kuitenkaan - toisin kuin muista kyseisen ryhmän rotuja - käytetä metsästykseen. Syystä tai toisesta se päätettiin kuitenkin lopulta vuoden 1993 kokouksessa, komission italialaisen varapuheenjohtajan ja kyseisessä kokouksessa puheenjohtajaa (Paschoudin poissaolon johdosta) edustaneen Mario Perriconen vastustuksesta huolimatta, sijoittaa ryhmään 6. Triquet, joka ei itse ollut paikalla kyseisessä kokouksessa koska ei tullut tuolloin valituksi komissioon, pitää tapahtunutta ehdottomasti virheenä.
Toinen vaikeasti luokiteltava rotu oli rhodesiankoira, joka kuitenkin melko yksimielisesti hyväksyttiin niin ikään ryhmään 6 - tai vähintäänkin voidaan todeta, että kyseinen luokittelu ei herättänyt kenenkään suunnalta yhtä kovaa vastustusta kuin dalmatiankoiran tapauksessa. Vaikka tämäkään rotu ei ole varsinaisesti ajava koira, se kuitenkin jalostettiin alunperin metsästykseen ja siihen sitä myös pitkän aikaa käytettiin ennen sen rantautumista Afrikan ulkopuolelle. Dalmatian- ja rhodesiankoiralle on edellä mainittujen ristiriitaisuuksien vuoksi luotu oma alaryhmä ajavien koirien sukuiset rodut.
Roturyhmät eivät suinkaan ole lopullisia, vaan ovat muutosten suhteen hyvin joustavia. Eräs viimeaikainen esimerkki tästä on amerikanakita, joka siirretiin ensin vuoden 2000 alussa akitasta erottamisen yhteydessä ryhmästä 5 ryhmään 2, ja muutamaa vuotta myöhemmin takaisin alkuperäiseen ryhmäänsä.

*Mégninin itse keksimä nimitys, joka juontaa todennäköisesti juurensa sanasta Greyhound  

Lähde
Triquet, R. (29. heinäkuuta 2013). "Current FCI Breeds Nomenclature: who, when, how? Part 2/2". Newsletter February 28th, 2014. Fédération Cynologique Internationale.

torstai 21. marraskuuta 2013

Andalusian markiesje -tyyppiset koirat

Kesällä 2005 olin viikon matkalla Andalusian Nerjassa ja panin merkille, kuinka usein siellä näkyi tietyn tyyppisiä pikkukoiria: niillä oli samanlainen hieman perhoskoiraa muistuttanut pää, silkkinen spanielimainen turkki, pienet riippuvat korvat ja korkeuttaan pidempi, tiivis runko. Näitä tyypiltään keskenään hyvin homogeenisiä koiria tuli vastaan sen verran paljon, että en pitänyt enää selitystä tavallisesta sekarotuisesta kovin uskottavana. Kuitenkaan ne eivät tuoneet mieleeni mitään rotua, josta olisin aiemmin kuullut, eikä yksikään espanjalaisia rotuja käsittelevä kirja tai nettisivusto ole antanut arvoitukselle ratkaisua. Uskoin kuitenkin edelleen, että jos ei nyt aivan rotu, täytyi kyseessä olla vähintäänkin yhtenäinen koiratyyppi tai jonkinlainen paikallinen maatiaispopulaatio.
Sattumoisin ostin juuri samalta matkalta Gibraltarille tehdyn päiväretken aikana myös Desmond Morrisin kirjan Dogs - The Ultimate Dictionary of over 1,000 Dog Breeds. Nimensä mukaisesti teos vähintäänkin kattaa yli tuhat rotua, joista tosin osasta on vain lauseen mittainen kuvaus kirjan loppupuolella. Mutta juuri loppupuolelta sattui lyhykäisyydestä huolimatta löytymään jotain mielenkiintoista ja pohdinnoilleni mahdollisesti jonkin suunnan antavaa, vaikka satuinkin huomaamaan sen vasta huomattavasti myöhemmin. Morris nimittäin mainitsee 1800-luvulla eläneen rodun nimeltä andalusian- tai alicantenkoira, jolla oli "mopsin lyhyt kuono ja spanielin pitkä karvapeite". Tuntomerkit ovat toki varsin suppeat, minkä lisäksi niistä toinen eli mopsin kuono ei tunnu täsmäävän laikaan näkemiini koiriin. Jokatapauksessa, nämä koirat saattoivat hyvinkin olla nykyisten, ilmeisesti vielä virallisesti määrittelemättömien hieman pidempikuonoisten andalusialaisten kääpiökoirien esi-isiä.
Myöhemmin olen huomannut tuolloin nyt jo kahdeksan ja puoli vuotta sitten näkemissäni koirissa paljon yhtäläisyyksiä Alankomaista kotoisin olevan ja siellä virallisesti tunnustetun markiesjen kanssa. Aivan kuten Nerjan koirilla, myös markiesjella on havaittavissa kuonossa selvästi perhoskoiramaisia piirteitä, koska tätä on käytetty sen jalostamiseen. Lisäksi markiesjen jalostamiseen on arveltu käytetyn ainakin bretonia ja kääpiövillakoiraa, mahdollisesti myös englantilaisia kääpiöspanieleita. Suurimmat erot "andalusialaisten kääpiöspanieleiden" ja hollantilaisen rodun välillä ovat rakenteessa ja värityksessä, sillä jälkimmäinen on solakampi, sirompi ja yksinomaan musta.
Voi siis hyvinkin olla, että aikanaan merkille pistämieni koirien taustalla oli ollut samoja rotuja kuin markisejella. Mutta vielä hieman myöhemmin panin merkille maantieteellisestä näkökulmasta jotain vielä mielenkiintoisempaa: satuin nimittäin löytämään rodun, joka muistutti nerjalaisia koiria vielä enemmän kuin rakenteensa puolesta erilainen markiesje, ja joka olisi teoriassa voinut olla alkuperäalueensa puolesta jopa todennäköisempää sukua niille.
Tämä rotu on muinaista alkuperää oleva kreikkalainen kokoni, joka on yleinen koko kotimaassaan ja siellä myös kansallisella tasolla tunnustettu. Lisäksi samasta maasta löytyy sille läheistä sukua oleva epävirallinen maatiaisrotu, niin kutsuttu miletoksenkoira (meliteo kinidio), joka tunnetaan englanniksi paremmin nimellä Small Greek Domestic Dog, pienikreikankoira.
Näitä kahta erehdytään usein luulemaan yhdeksi ja samaksi, sen verran identtisiä ne ovat, mutta kreikkalaiset harrastajat itse pitävät niitä erillisinä rotuina. Heidän mukaansa tosin ainoa ulkonäöllinen ero on siinä, että kokonilla on selän ylle sirpiksi kiertyvä ja miletoksenkoiralla suora häntä. Kuulostaa siis hieman samansuuntaiselta kuin mannermaisen kääpiöspanielin erottelu papilloniksi ja phaléneksi pelkän korvien asennon perusteella - tosin tässä tapauksessa pelkkä suorahäntäisyys ei muuttaisi kokonin virallista rotua, vaan se pysyisi vain kokonina joka ei pärjäisi näyttelyissä...
Vaikka molemmissa on erehdyttävän paljon yhtäläisyyksiä andalusialaisiin koiriin, kokoni on näistä kuitenkin lähempänä niitä, ettei voisi sanoa lähes tulkoon identtinen. Miletoksenkoira vaikutti taas tyypiltään hieman epäyhtenäisemmältä ja keskimäärin hieman korkearaajaisemmalta, vaikka siitäkin löytyi eri sivustoilta joitain hakemani koiran tyyppisiä kuvia (kuten kolmas kuva alla).

Kokoni, joka on täysin andalusialaisten koirien näköinen.
Toinen lähes täysin andalusialaisia muistuttava kokoni.
Vastaavanlainen miletoksenkoira.

Mikä mielenkiintoisinta Nerjassa näkemieni kääpiökoirien suhteen, miletoksenkoiran ja siitä yhtenäisemmäksi roduksi jalostetun kokonin alkuperäisen muodon uskotaan olleen mm. sekä maltankoiran että bichonin (ja kenties samalla muidenkin bichon-rotujen) kantarotu. Mikäli tämä koira oli siis muinoin levinnyt Kreikasta Välimeren rannikkoa pitkin lännemmäs ainakin Italiaan asti, ei liene mitenkään mahdotonta etteikö se olisi muinaisina aikoina päätynyt myös Iberian niemimaalle. Siellä se olisi saattanut ajan myötä kulkeutua Andalusiaan ja Alicanteen asti, risteytynyt mopsin kanssa tuloksena 1800-luvun alicantenkoira ja kenties vuosisata myöhemmin alkanut vaikuttaa nykyisten paikallisten kääpiöspanieleiden perimässä. 
Yhteenvetona, suurin osa postauksesta on siis spekulointia, joka tosin perustuu faktoihin esimerkiksi markiesjen alkuperästä ja miletoksenkoiran osuudesta bichoneiden kantarotuna. Toivottavasti aihe koettiin kuitenkin spekuloinnin arvoisena, koska en ole itse löytänyt espanjalaisten kääpiöspanieleiden mahdollisesta alkuperästä toistaiseksi minkäänlaisia lähdetekstejä.

Lähteet

Morris, D. (2008). Dogs - The Ultimate Dictionary of over 1,000 Dog Breeds, 2. painos: 312, 698. North Pomfret, Vermont: Trafalgar Square Publishing. ISBN 978-1570764103.
(31.10.2012). Greek Dog Breeds. 4 Paws.